Nykyään madottamista ei suositella kuin tarvittaessa ja omistajia kehotetaankin tutkituttamaan kerran vuodessa kissan ulosta, mikäli siis kyseessä on sisäkissat. Ulkokissat tulisi edelleen madottaa säännöllisesti, vähintään kahesti vuodessa ja tarpeen vaatiessa.

Suolistomadot jaetaan kahteen pääryhmään, jotka ovat pyörö- eli sukkulamadot sekä heisimadot. Pyörömatoihin kuuluvat muun muassa kissan suolinkainen (Toxocara cati) ja hakamato (Ancylostoma tubaeforme). Sukkulamadot ovat pitkulaisia, suippopäisiä matoja, joiden pituus vaihtelee sentistä jopa kahteenkymmeneen senttiin, nämä tarttuvat pääasiassa ympäristöstä, ulosteen välityksellä. 

Heisimatoja on useita lajikkeita, joista tässä yhteydessä merkityksellisimmät ovat ovat Mesocestoides-heisimadot, kissanheisimato (Taenia spp.), koiranheisimato (Dipylidium caninum), ekinokokit (Echinococcus spp.) ja lapamato (Diphyllobothrium latum). Heisimadot ovat litteitä, nauhamaisia matoja, joiden koko vaihtelee mikroskooppisen pienestä useisiin metreihin ja tarttuvat pääasiassa väli-isännistä, jotka kissa syö. 

Lajin tunnistaminen on merkityksellistä sen kannalta, mitä lääkettä kissalle on tarpeen antaa. Yleisin mato on maailmanlaajuisesti suolinkainen, eikä sen lääkitsemiseen tarvita niin laajakirjoista lääkettä. 

​

Kissanpennut madotetaan yleisesti edelleen tasaisin väliajoin ennen uusiin koteihin luovutusta, ne ovat alttiimpia madoille sekä oireilevat helpommin. Yleisimmin kissanpennut madotetaan vähintään kolme kertaa ennen luovutusta; 3, 5 ja 7 viikkoisina, mutta on mahdollista myös jatkaa madotusta ensimmäisen rokotusohjelman loppuun myös 9 ja 11 viikkoisina. Toisaalta nykysuosituksia jos noudattaa,  voisi emon ulostenäytteet tutkia ja pennut madottaa sen mukaisesti mitä tutkimus paljastaa.